Elämäni vadelmavenepakolaisena

Sain kommentiboksiin muutama päivä sitten ainakin omasta mielestäni aika olennaisen kysymyksen eli miksi asuin Ruotsissa vuoden ja miten se sujui. Suorastaan hämmästyin huomatessani, etten ole juuri sivunnut näitä aiheita blogin puolella, vaikka se vaikuttaa pitkälti siihen, mitä tällä hetkellä teen ja millainen olen. Suuri osa tutuista on varmaan jo kyllästynyt kuulemaan tätä tarinaa, mutta täältä pesee kaikille kiinnostuneille.

Isäni on geofyysikko ja tuli kutsutuksi melkoisen mielenkiintoiseen työhaastatteluun vajaa viisi vuotta sitten. Olin itse vähän kiemuraisessa elämäntilanteessa ja kyllästynyt pieneen kotikylääni, kuten varmaan moni muukin samanikäinen. Kun isä sitten sai työpaikan, oli maisemanvaihdos minullekin varsin tervetullut juttu. Kävimme yhdeksännen luokan syksyllä tutustumassa lukioon, jonne menisin vuoden kuluttua. Minulle oli lähes alusta asti itsestään selvyys, että tarttuisin tilaisuuteen.

Yhdeksännen luokan keväällä pakkasin pienen omaisuuteni ja muutin kerrostaloasuntoon, jossa isä oli jo muutaman kuukauden asunut. Tentin yhdeksännen luokan viimeiset kurssit ja kävin Högalidin yläasteella päivisin. Koulunkäynti Ruotsissa tuntui lähinnä hengailulta, läksyjä ei tullut, välitunnit kestivät vähintään 20 minuuttia ja kouluruoka oli tuhat kertaa parempaa kuin Sodankylässä. Välitunneilla pelattiin korttia ja yritin pysyä kärryillä muiden puheista. Pariin ihan mukavaan tyyppiin tutustuin pintapuolisesti, mutta luokkakavereideni pääosin huono englannin osaaminen hämmästytti minua. Itselläni oli kyllä ollut kymppi ruotsista koko yläasteen ajan, mutta ei sekään juuri lämmitä, jos osaa ostaa junalipun asemalta...

Kaikeksi onneksi ystäväni Elina, jonka olen tuntenut vauvasta asti perheidemme kautta, tuli Kiirunan lukioon hiihtolinjalle vaihtoon. Jaoimme huoneen, murheet ja ilot parin kuukauden ajan.

Eltsu ja minä synkeän kouluni edustalla.

Seuraavan kesän asuin taas kotona Sodankylässä, tein vähän töitä ja vietin paljon aikaa kavereiden kanssa. Lähtö syksyllä Ruotsiin oli varsin haikea, mutta tällä kertaa äiti muutti mukana. Aloitin lukio-opinnot Kiirunan kunnallisessa(?) lukiossa luonnontieteiden linjalla. Ruotsissa tulee siis valita jo lukioon mennessä jokin ala, jota painotetaan. Tarjolla on kaikkea raksasta matkailuun. Hjalmar Lundbohmsskolanissa oli keveät tuhat oppilasta, aika sokkeloinen ja iso paikka siis on kyseessä. Täällä tutustuin jo vähän paremmin ihmisiin ja yhden suomea puhuvan tytön kanssa ystävystyin ihan kunnolla (Kiirunan leveysateilla ei ole lainkaan harvinaista törmätä suomen kieleen). Koulunkäynti tuotti haasteita, koska kaikki tehtiin tietysti ruotsiksi ja elinkin aika pitkälti sen verassa, että pian pääsee taas Suomeen visiitille.

Alun perin oli suunniteltu, että käyn koko kolmevuotisen lukion Ruotsissa, mutta olin haukannut turhan ison palan ja hypännyt suin päin seikkailuun, jonka vaikeuksista minulla ei ollut mitään käsitystä. Halusin muuttaa takaisin Sodankylään jo syksyllä, mutta loppujen lopuksi sovimme vanhempieni kanssa, että viivyn vuoden. Muistan, miten paljon minua turhautti, kun vanhempani sanoivat, että kun myöhemmin katselen taaksepäin aikaa, jonka Ruotsissa olen viettänyt, se tuntuu hujaukselta. Tottahan se oli, muttei lohduttanut sillä hetkellä.

Jossain alan juhlissa, isä oli törmännyt avaruuslukion rehtoriin ja järjestänyt minulle heti vuodenvaihteen jälkeen tutustumiskäynnin tuohon lukioon, joka oli yksityinen, pieni ja ainut laatuaan Pohjoismaissa. Heti joululomalta palattuani menin siis vierailulle enkä enää sen koomin palannut Hjalmar Lundbohmsskolaniin. Kohtasin täällä ihan erilaista aitoa kiinnostusta kuin mihin olin törmännyt muuttoni jälkeen. Tuntui vain todella hyvältä, että ihmiset halusivat oikeasti puhua kanssani huolimatta heikosta kielitaidostani. Ero johtui varmaankin siitä, että avaruuslukion oppilaat ovat kotoisin eri puolilta Ruotsia ja yksin asuminen aiheuttaa väkisinkin yhteisöllisyyttä, mutta luulen myös, että paikalliset kiirunalaiset ovat vähän etelä-ruotsalaisia jäyhempiä ja vaikeammin lähestyttäviä.

Luokkani tytöt tortillaillallisella, minä vasemmalla.

Ei se elämä kuitenkaan äkillisesti ruusuilla tanssimiseksi muuttunut, vapaa-aika kului edelleen pitkälti upeassa luonnossa, joka Kiirunaa ympäröi. Se olikin aika hyvä henkireikä - lenkiltä on vaikea tulla takaisin huonolla tuulella.

Avaruuslukiossa kielitaitoni koheni kuitenkin nopeammin kuin aiemmin, vaikka nykyään tietysti tuntuu, että minun olisi pitänyt oppia niin paljon enemmän ja nähdä sen eteen vaivaa. Tietysti perinteisillä vaihtareilla on se etu, että vierasta kieltä tulee joka tuutista myös koulun ulkopuolella. Minä taas puhuin vanhempieni kanssa suomea illat.

Viimeisiä koulupäiviä viedään. 

Koulutodistukseni näytti tältä. Ensimmäiseltä puolelta vuodelta ei näy mitään kurssimerkintöjä, koska ensimmäisessä lukiossa luokanohjaajani oli melkoisen välinpitämätön tapaus ja taisi jäädä jo eläkkeellekin. Eipä sillä kovin paljoa väliä ollut, koska suomalaisessa lukiossa en saanut mitään kursseja hyväksi luettua.

Sinnittelyni oli siis vihdoin tullut päätökseensä. Pidin luokastani kauhesti ja päättäjäisiltana taisin tirauttaa eräänkin siiderikyyneeleen, kun osa porukasta alkoi lähteä nukkumaan. Pidin ihmisistä, mutten osannut olla oma itseni ilman omaa kieltäni. Vain harvat oppivat vuoden aikana tuntemaan minut sellaisena kuin koen itse olevani ja muiden mieliin jäin (tai olin jäämättä) hiljaisena ja aina iloisena suomalaistyttönä. Jep, no sen koomin en ole sitten kovin hiljaa osannut ollakaan!

Päädyin valitsemaan Tampereen tulevaksi asuinpaikakseni veljieni ja silloisen poikakaverini vuoksi. Sodankylään en jäänyt pääasiassa sen vuoksi, että kumpikin vanhemmistani tulisi asumaan vielä jatkossakin Ruotsissa ja toisaalta halusin hyvämaineiseen lukioon, jolla on laaja kurssitarjonta.

Muistan kyllä, miten rankalta elämä silloin tuntui, mutta parhaiten mieleeni ovat silti painuneet positiiviset asiat kuten yllätyssynttärit, jotka minulle järjestettiin. Nyt Ruotsi on vaihe elämästäni, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois. Ilman sitä olisin epävarmempi ja ujompi enkä olisi muuttanut Tampereelle ja tavannut poikakaveriani ja ihania uusia ystäviäni. Eipä taitaisi pitkä ruotsikaan taittua Laudaturin tasoisesti. Tulin myös vuoden aikana paljon läheisemmäksi vanhempieni kanssa kuin olin koskaan ennen ollut. Kunhan pääsen opiskelemaan, saatan hyvinkin hakea Ruotsiin vaihtoon. Tavallaan tuntui, että niin paljon oppimista jäi tapahtumatta. Olin vielä niin nuori, että pelkäsin tehdä virheitä ja kuulostaa hassulta.

Ainakin tiedän nykyään, että elämä opettaa, jos sen vain sallii.