Viimeinen vuorokausi Lapissa tälle syksylle on sujunut mitä mainioimmin. Vietettiin äitin kanssa leffailtaa juustojen ja minun lemppariviinin (Brancott, Pinot noir, Uusi-Seelanti) siivittämänä. Katsottiin perinteisesti kunnon romanttista draamaa, tällä kertaa vuorossa oli Indokiina, ei ollenkaan pöllömpi filmi!
Tänään oli sitten pakko vielä päästä viimeiselle metsä/metsästysreissulle. Eilen satanut lumi teki taivailluksesta uuvuttavaa. Ei varmaan juuri paremmaksi voisi peruskuntoharjoitus tämänpäiväisestä muuttua. Mutta kun oltiin päästy näihin maisemiin nuotiotauolle ja saatu eväät nassuun, keveni taas askel kummasti. Pohdittiinkin äitin kanssa, että hiljainen metsä, jossa ainoaa ääntä pitää paukkuva nuotio, on yksi nautinnollisimmista elämän pienistä iloista.
Nallo kerrankin rauhallisena, lumessa uppurointi mahtoi olla vielä työläämpää niin lyhyellä maavaralla. Eikös muuten näytäkin vähän ketulta? Saa nähdä, minkälainen metsästyskoira kehittyy tällaisesta sylihauvasta.
No, muutama tunti sitten jouduin taas sanomaan heipat sekä äitille, että kummallekin koirulille, mutta onneksi ei tarvi palata suoraan Helsingin tyhjään yksiöön, vaan junayön jälkeen pääsen omaan kainalopaikkaani!
2 kommenttia:
Kas, onkos lumikeli saanut hännänkin jo tuuheutumaan? Kohta Nallo varmaan vääntää jo revontulia taivaalle hangessa kirmaillessaan :-)
Eiköhän siitä vielä kunnon pörröhäntä kehkeydy! Meidän revontulikettu :)
Lähetä kommentti