Maisemani

Maisema ei ole mitään ilman muistoja. Minä en ole mitään ilman juuriani. Koko kehoni hengittää kuin ensimmäistä kertaa metsässä, jonka valtiaita ovat männyt ja joissa kapeat kuuset kasvavat vain harvassa. Alamaastoissa männyt kurkottelevat korkeuksiin suorin selin, ylämaastoissa niiden paksut oksat ja vankat rungot kaartelevat tuulen kanssa painien. Tunturit ja vaarat muotoilevat horistontin viivaa jokaisessa ilmansuunnassa odottaen auringonnousuja ja -laskuja. Odotus kestää koko talven ja sitten taas koko kesän. Siellä, Lapin luonnon lumoissa, minä olen kotonani.

Täytyy lähteä, jotta osaa kaivata. Minä lähdin, minä kaipaan. Syksyisin kulkiessani kouluun märässä ja kovassa asfalttiviidakossa kaipaan kostean varvikon kuisketta kenkieni alle. Mustikat on pakkanen pannut jo elokuun lopulla, mutta heleänpunaiset puolukat odottavat vielä ottajaansa. Varvikot punastuvat, ja koivujen lehdet kellastuvat, kunnes kukin vuorollaan riisuutuu paljastaen harmaan syksyn, joka haluaa pitkän odotuksen jälkeen nousta taas valtaistuimelleen.

Kaipaan oikeaa suota, jänkää, jonka vastalaita on katseen ulottumattomissa. Sellaisten laakeiden soiden laidoille suuntaamme metsäkanalintujen pyyntiaikaan. Mikään ei tuo metsästyskoiralle yhtä suurta onnea kuin juoksentelu hajujen perässä sumuisessa syysmetsässä ja tieto nuotipaikalla odottavasta makkaranpalasesta. Miksi minä olisin erilainen?

Keskitalvella puolestaan etelä ja pohjoinen kilvoittelevat kurjuudellaan – kostea viima ja loska vastaan kylmyys ja pimeys. Jokaiseen luita ja ytimiä kylmäävään aamuun on kuitenkin verhoutunut pakkaslumen naurua kenkien alla, ja ilma on kuulaampi kuin milloinkaan muulloin. Lumihanki pehmentää kivirakan kolkot muodot untuvapeitteen lailla. Pelkistetyn valkoiseen pukeutunut metsä herää puuhiinsa muutamien valoisten tuntien ajaksi. Talvea ei selätä kukaan. Talvi antaa armossaan osan selviytyä.

Kaamoksen muurin murentuessa jokaisen onnekkaan selviytyjän taisto vaihtuu kevään kutkutukseen. Säkenöivä hanki tarjoaa viimeisessä näytöksessään kantavan leikkikentän niin suurelle kuin pienelle käpälälle. Koskematon se hanki ei kuitenkaan ole juuri missään. Poromiehet ja kylän pojat löytävät elämänilonsa moottorikelkan selässä. Minä kuljen suksilla sopusoinnussa luonnon kanssa. Kuuntelen sen ääniä, innostun jokaisesta tutusta ja uudesta näkemänstäni eläinlajista.

Äitini on opettanut minulle pienenä kasvien nimet. Joskus tunnistin miltei kaikki – samaan tapaan kuin nyt tunnen kaupungin kauppojen ja baarien tarjonnan. Likaisessa kaupungissa vaalin puhtaan lapsuuteni kullattuja muistoja. Odotan, että näen taas äidin, koiran ja takapihan ilman aitaa ja naapureita sen takana.

Aurinko seuraa metsän eloa yhä pidemmissä vuoroissa. Kesän vehreys saapuu vitkastellen maisemaani, mutta sen jälkeen tutut kasvit alkavat kasvaa kohisten, tietäen, että kaunis kesä on hetken huuma. Silloin minä villiinyn kuin sopulitunturikoivikossa lähtemään vaellukselle. Jätän kaupungin pölyn taakseni. Kesällä minä palaan kotiin.